Katso mua silmiin ja lupaa

lupaa, ettei susta tule uutta esimerkkiä, se ei ole sun viimeinen tekosi.

Puistattava poliklinikan ämmä, silmät kirkkaina valehtelin, hymyilin ja pääsin pois. Taivaalta putoili lumihiutaleita hiuksiini, sormeni kylmettyivät ja vatsa nauroi paastosta kutiavana. Enää olen huolissani vain sinusta, Keiju.

Mikä ikinä pitääkään minua hereillä öisin

Lauseet jumittuvat kohmeisina räntäsateeseen. Eikä ajatuskulku toimi kuten verenkierto, se sydän, joka sykkii sanojeni takana pysähtelee ja kärsii rytmihäiriöistä. Kirjaimet eivät sovi yhteen, eikä sanoista muodostu lauseita. Lopetan ajattelemisen, annan tuulen paiskoa itseään järkkymättömän valtavaa ruumistani vasten. Seison paikallani, sillä ilman ajatuksiani en osaa ottaa askelia eteenpäin. Aivojani nokkii lintuparvi.

Mutta miksi ajatella, kun ajatuksissa rullaa vain yksi ja ainoa: huominen poliklinikka. Haluan piilottaa tuon mörön ajatuksistani, haluan vain kieltää sen olemassaolon, ja toivon että se menisi pois, jos en ajattele sitä. Miksi elämä ei toimisi näin, miksi en hallitse kaikkea ympärilläni ? Tai miksi en voi hyväksyä olevani vain yksi seitsemästä miljardista.

Parantunut hormonitoiminta, alkoholi ja sen seuraukset auttavat vähentämään syömiäni määriä, inhoan kaikkea ja kaikki inhottaa minua. Aistini eivät turru ajatusten tavoin, ruoan tuoksu on toisinaan puhdasta tuskaa, kun tunnen sisälmykseni kouristelevan. Tarvitsen tyhjiön ympärilleni, pääni ei kestä enää enempää, jatkuva huono olo ja sitä seuraava päänsärky kietovat minut kuin hämähäkki saaliinsa verkkoon. Tahmeana ällöttävä olotila sateisessa talvessa, juuri sitä mitä tarvitsinkin paikoillani puutumisen lisäksi.

Iltaisin en nukahda, aamuisin herätyskellon ääni tuntuu helpotukselta.