Silmäni kirkkaansiniset

Oi turvaruoka, olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitä, mitä aiemmin kirjoitin. Ettäkö Hiriviö ei voisi viedä mukanaan, vaikka söisikin vain turvaruokaa. Maanantaina kuudensadan kalorin edestä syömäni  vähähiilihydraattiset leivät, omena ja luumut, vadelmat ja kuningatarpiltti, joka maistuu aivan hillolta, tuhrivat parin juustopalan takia puhtaan valkoisen vessan. Jokainen pienikin jälki sormien kurkussa käymisestä oli tietysti piilotettava, sitruunan tuoksuisella pesuaineella kaikki oli peitettävä. Jotta äiti ei huomaisi, ei saisi koskaan tietää. Uusintakierros, katkeran suloinen kosto, rangaistus juustopaloista tapahtui eilen. Kuusisataa kaloria turvaruoista ja yskin taas vessan lattialla. Ja sitruunan tuoksuinen pesuaine kuluu. Pelkään menettäväni otteen, pelkään liukuvani takaisin mian pimeisiin syövereihin.

(Tänään erityistä huolestusta aiheuttivat reiteni. Havainnollistaakseni voin sanoa niiden olevan yli viisikymmentä senttiä paksuimmasta kohdastaan. Vastenmielistä.) Kun äiti katoaa huoneesta, laimennan tomaattikeittoni veteen. Sisälläni hymyilee ilkikurinen olento, haluan hukkua pois tästä kovasta maailmasta, haluan Kaunottaren luokse. Ahdistus tulevasta pitelee sydäntäni kivenkylmillä käsillään.

Enkä mä halua kuin sut

Mun sekasortoinen mieleni tunkee läpi ajatuksia Hänestä. Kaiken keskellä Hänen kasvonsa, hymynsä, silmänsä pilkahtelevat terävinä. Kun kaikki muu on usvaista ja epävarmaa. En mä näe sitä selvänä, enkä läheltä, mutta olen varma, se on Hän. Joka kerta se ajatus on nopea, pikainen vilkaisu hänen läpitunkevaan katseeseensa, joka lukee musta kaiken. Joka kerta se ajatus katoaa, en saa tartuttua kiinni, en yllä siihen, ja vaikka yltäisinkin se haihtuisi käsistäni kuin vesipisarat autiomaalla.

Hänen vuoksi en saa epäonnistua, Hänelle haluan olla täydellinen.

Sinertävät sormet täristen

Auringon alla, kaulaliinaan hukkuen mun on lämmin. Katu täynnä ihmisiä, epävarmoin askelin mä kävelen niiden keskellä ja värikkäät lehdet pomppii tuulen tahtiin jaloissa.

Tupakka palaa loppuun, olo heikkenee hetkeksi ja kylmä värisyttelee löysien vaatekerroksien alla. Paastoan, jotta uskallan taas vaa'alle. Mutta kun herään huonosti nukuttujen kuuden tunnin jälkeen, painan jalat lasia vasten, näyttöön ilmestyy sama luku kuin jo viikko sitten. 52.5. BMI 19.8 ja on päästävä alle yhdeksäntoista. Alle viidenkymmenen. Viisi kiloa takana, vähintään yhtä paljon edessä.

Syömishäiriöni on Kaunotar ja Hirviö. Kontrolli ja pakonomainen oksentelu, sinisertävät sormet ja kurkkua raapivat kynnet. Nyt on Kaunottaren vuoro, kontrollin ja katoamisen, pienenemisen ja haihtumisen, vesilasien ja vatsalihasten.

Lisään kerroksen lakkaa tummiin hiuksiini, huuliini punaa, mustia vaatteita arvioivien silmäparien suojaksi. On saatava turvaruokia kaapiin, ettei tarvitse huolehtia ja pelätä, ettei Hirviö ota valtaansa, purista nyrkkiinsä päästämättä koskaan pois. Mutta sininen miakoru ei päästä vielä ranteestani irti.