Mä en kuule, en kuuntele maailmaa

En ole kirjoittanut, en ole kommentoinut, en ole vastannut. Olen pahoillani. Kovasti kiitos kaikille ketkä muistivat blogiani ihanalla kommentillaan. 


Huomenna saan tietää verikokeiden ja sydänfilmin tulokset. Ne keksi jostain, että olen pahasti ahamimishäiriöinen


Kuvaava sana. Ahmimishäiriö. Ahmia. Syödä paljon. Liikaa. Lähes tuhatta kaloria, päivittäin. Senkin läski, ahmimishäiriöinen läski.


Olet ruma. 

Hengitän valkoista vesihöyryä ilmaan, jonka pitäisi olla jotain aivan muuta kuin se on. Vielä kylmempi, kipeästä kylmä, kokoajan kipeytyvämpi. Mutta täällä ei mikään mene niinkuin suunniteltiin, maailma ei toimi niinkuin se käsikirjoitettiin. Tukehdun ahdinkooni, yskin sitä pois, mutta se on kiinni kurkussani. Roolini on väärä, hahmoni kiukuttelee, enkä minä halua enää näytellä tätä.

Hirviö on elänyt hiljaiseloa, kuten minäkin, se kyyhöttää luolassaan hiljaa muristen. Pikkuhiljaa houkuttelen Kaunotarta taas kerran luokseni, lihaskunnolla ja pullollisilla vettä. Mutta haluaisin lohduttaa Hiriviötä, se on ihan yksin, ahdistettuna nurkkaan, paljastettu kaikille. Älkää kiusatko sitä, olkaa kilttejä, älkää pelottako sitä pois.

Ihan yksin pimeässä, eikä edes heijastinta

Kissaneiti, terveystarkastus, juonittelua, uhkauksia, koululääkäri, shokki, itkuisia sanoja puhelimessa, kyyneleitä..voi niin paljon kyyneleitä, vielä tulossa verikokeet, kontrollikäynti, lähete poliklinikalle ja valheita. Ahdistus iskee polttelevan kuumana hyökyaaltona, sisältä olen tulessa ja iho palovammoilla. Minut on hakattu mustelmille, makaan märällä asfaltilla avuttomana. Yhtäkkiä kaikki on paljastunut, ainakin melkein. Olo on alastomaksi riisuttu, nöyryytetty ja voimaton.

Kuinka ne olettaa, että osaan päästää irti ? Että pystyn rakentamaan uuden elämän ? Että nousen pinnalle, kun jalkoihini kahlitut kivetkin ovat jo pudonneet pohjamutaan, keuhkot täyttyvät suolaisella vedellä. Vieläkö ne luulevat saavansa minut takaisin ? Miksi ? 

Seurasi lokkeja luokan ikkunasta

Kun uppoaa epätodellisen hellyyttävään kirjaan, ei kuule eikä näe, elää juonessa, hahmoissa, jokaisessa sanassa ja tavussa. Silloin puolessa välissä lopettaa lukemisen, kuin kirjan kannet olisi kahlittu yhteen. Haikea tunne leviää verenkierrossa, mahassa kuhertelee perhoslauma. Samalla pelkää juonen huippukohdan ohittamista, onnellista loppua ja omaan turruttavaan elämäntapaiseensa palaamista, samalla haluaa ahmia lisää lauseita itseensä, tietää että lopussa kaikki on hyvin.

Ja vaikka tiedän kyllä, että jonain päivänä minäkin haluaisin olla se joku jossain, joka ei enää halua olla kukaan muu. Silti en halua tehdä mitään sen eteen, että se päivä tulisi yhtään aiemmin. Nyt haluan vain olla jotain muuta, kuin tämä ylimäärästä kyhätty ruho, jonka päältä lumihiutaleet sulavat, jota jää järven pinnalla ei kannattele. Joka päivä toisensa jälkeen katselee, kun linnut ikkunan takana levittävät hennot siipensä, tuulen tarttuessa kevyeen ruumiiseensa ne leijailevat marraskuisessa auringon hohteessa. Minäkin haluan, mutta miksi en pysty siihen ?

Tekstin pointti: En osaa laihduttaa, mutta en suostu luovuttamaankaan. En kumpaakaan, koskaan.

Kuusisataa kaloria on liikaa

Kaupunki on unenpöpperössä, se availee silmiään, saa juuri ja juuri päänsä ylös tyynystä. Ilma on jäätynyt sen nukkuessa, nenä on tukossa ja kylmä väristelee varpaissa. Helsinki katselee auringon nousua ja haukottelee syvään. Muutama varis lentää taivaan poikki, kultaiset säteet häikäisevät silmiä kaupungin nostaessa katseensa  ylös, pyristellessään irti yön otteesta. Sen syleilyssä nukkuvat unikeot ja sen herättävät aamuvirkut, se hymyilee helsinkiläisten huomenille.

Oli kai tyhmää luulla ansaitsevansa jotain enemmän. Olenhan vain Kaunottaren ja Hirviön leikkikalu. Ja se on tunne kun lapsi näkee ensimmäistä kertaa luontodokumentissa, kun suloinen ja suuri silmäinen antiloopin vasa jää ison ja ilkeän ja epäreilun leijonan tassuihin, ja ne tassut raatelevat pikkuparan rikki.

Niin se hymyn ja naurun takana raastaa niskaa ruostuneella juustohöylällä, kun jättää vanhojen tanssit väliin, koska ei ole tyttö, joka voisi esiintyä mekko päällä koulussa. Ei ole tyttö, johon pojat ihastuisi tai josta toiset tytöt olisivat kateellisia. Ei ole tyttö joka kuulee kehuja ulkonäöstään. On tyttö, jonka heijastus on ei kelpaa. Liialliset kuusisataa kaloria tyrkkivät nälän pois vatsasta, tekevät heijastuksesta yhä suuremman, kelpaamattomamman. Ruoka irvistelee ivallisesti, kuiskaa eihän kukaan olisikaan halunnut ryhävalaan kanssa tanssia, ei yksikään.

Voi kuka potkisi itsesäälin irti minusta ? Hakatkaa niin kovaa kuin voitte, se vuotaa veren mukana pois, kuluu mustelmilla, katoaa aivotärähdyksellä. Leikatkaa se puukolla irti, ja ottakaa kyyneleet mukaan. 

Katso tyttöä, eikö se muka jaksa

Valkea sumu makaa kaupungin yllä, maisema on tyhjää ja todellisuus häilyvää. Tuijotan kiinteästi stop-merkkiä, ikkunalautaa, käsiäni. Mitä tahansa kunhan kenenkään liian läpitunkeva katse ei kohtaisi sinisistä harmaiksi muuttuvia silmiäni. Käännän kasvoni pois kunnes saan taas pakotettua suupieleni hymyntapaiseen. Lauseeni jäävät kesken ja huokaan syvään, aamutkin ovat jo pilkkopimeitä.

Uppoan filosofian kirjaan, toivon ettei kukaan herättäisi minua ajatusten leikistä. Koulun käytävillä ihmisten äänet kuulostavat kovilta, liian kovilta ja liian lähellä. Olen tahra lukiomme maineessa, en kuulu sinne, en ole pirteä, sosiaalinen, aktiivinen, ihana ja iloinen ihminen. Mihin minut on tarkoitettu ja miksi en jo ole siellä ?

Viimeisetkin lehdet tippuvat kuolleina maahan, tarhassa haalareihin puetut lapset juoksevat kumisaappaillaan vesilätäköissä. Heille taivas on aina sininen. Yksinäinen vanhus seisoo kynttilää vuosien heikentämillä käsillä pidellen haudan äärellä. Hän ei uskalla olla uskomatta, kun kyyneleet kirpoavat silmäkulmista. Hänelle tuuli on pistelevä poskia vasten. En saa sanaa suustani, paljonko vielä kestän ?

Vaikea ihminen

Tämän päiväiset, vajaa 600 kaloria tuntuvat liian helpolta, miksi olen antanut itseni syödä miltei tuhatta kaloria jo liiankin monena päivänä ? Epäonnistujan kasvoilla en salli huomiselle suuhun pantavaa, enhän olekaan jo parista mahdollisuudesta huolimatta koko viikolla paastonnut. Häiriö on viimeisimpinä viikkoina mörissyt enemmän ahdistuksena ulkonäöstä kuin syömisestä, nyt vihdoin jaksan poiketa itsesäälistä, alkaa taas työstämään jumittavaa painoani alaspäin. Olen kuluttanut liikaa aikaa peilikuvaa murehtiessa, vieläkö ehdin alle viidenkymmenen ennen vuoden vaihtumista uuteen ? 


Ääneni syvenee hetkessä, silmäni painuvat puoli kiinni, kylmä valuu kehossa väristyksinä ja aivastukset kutittelevat nenässä. Henkisesti taistelen vastaan, fyysinen minä on jo luovuttanut, olen kipeä. Minun ei silti tule uppoutua sohvalle, kääriytyä peittoihin ja nukkua kuumeisia unia katsellen. Minun tulee nielaista burana aamiaiseksi, seisoa voimattomana bussipysäkillä, istua puutuneena ruotsintunnilla. Koska olen huono ja väärä ja suuri, en ansaitse ylimääräistä vapaapäivää.

Tupakkaa yksi toisensa jälkeen, heikotus ja värisevät askeleet. Yksikin väärä sana ja ajaudun aaltoiselle ulapalle. Päässä kirkuu niin kovaa, epäilen kuulevatko kaikki vieressänikin sen ? Keiju seisoo edessäni, Kaunotar hänen sisällään saa jalat, kapeat kuin kauriin tärisemään. Mietin kuinka ihmeessä tuo kaunis tyttö päätyikään ystäväkseni, mitä minä muka olen hänen rinnallaan, muuta kuin kerroksia läskiä, turvonnut naama ja halkeilevat kynnet ? 

Olen painanut mieleni off -nappia

Marraskuu ottaa minut suureen syleilyynsä, hautaa utuiseen tunteeseen epätodellisuudesta. Sulkee silmäni ja peittää korvani, keinuttaa uneen. Kun huudan pelkääväni etten enää herää, se silittää hiuksiani ja ompelee suuni kiinni. Mitä jos marraskuu ei päästä irti tarpeeksi aikaisin ?

Yht'äkkiä maan pinnalle langennut tyyneys väsyttää, kuin se hypnotisoisi minut. Variksen siivet lehahtavat alastoman vaahteran oksilla, ääneti se lipuu ilmamassojen päällä, samalla vesipisara bussipysäkin katoksesta tipahtaa jalalleni. Apatia vetää verhot silmieni eteen, jotta en huomaa kirkkaita värejä tai kuule kimeitä ääniä tai tunne kylmän väreilyä.