Ensin kastat vain varpaasi, lopulta keuhkot on täynnä vettä

Roikun Kaunottaressa kaikin voimin, se juoksee kovaa, yrittää paeta. Pelkään eksyväni sen kintereiltä, katoavani, jääväni Hirivön kanssa jälkeen. Hirivön kanssa pelottavaan maailmaan, jonka seinät lähenevät hetki hetkeltä, johon jään jumiin lopulta. 

Mun mielestä sun pitäis hakea apua.

Sen sanat sinkoilevat päässäni monta päivää, ne tuntuvat loputtomilta, ne jatkuvat ikuisuuksiin. Se uhkaa tehdä tarvittavan, jos en itse siihen kykene. Edessäni Se syö ja juo, minä paastosin sinä päivänä. Sen mielipide hyppeli väärille reiteille, kohti jääkylmää merta, mihin Se aikoo upottaa Kaunottaren ja Hirviön. Sitoa ne kivijärkäleisiin ja jättää hukkumaan. Mitä Se tekeekään minulle ?

Ilkeä ja pahantuulinen

Ahdistukset iskevät pyörremyrskyinä huoneeseeni, pureutuvat kiinni jokaiseen soluuni, saavat minut luhistumaan pikimustat meikit poskilla valuen. Itseinho purkautuu kyynelten mukana hyökyaaltoina. Hirviö kiskoo minua jaloista, Kaunotar iskee kirveen kallooni, muistuttaa päänsäryllä, että minulla on toinenkin vaihtoehto. Jos vain saisit itsesi hallintaan.

Pimeät illat jättävät jälkensä minuun, kynnet on hauraat, katkeilleet ja epäsiistit. Syksy on edennyt kompuroiden kohti lopullista kuihtumista, liian nopeasti. Sirkuksen nuorallakävelijällä ei ole kenkiä, kaatosade valelee nuoran jäisen liukkaaksi. Katsomo on tyhjä, eikä hän ole taitava. Tuuli keinuttaa puuskittain, katuvalo värisee viimeisillä voimillaan. Yrittääkö hän selvitä, kävellä nuoran loppuun asti ? 

Viimeinen leikkini on Kaunotar ja Hirviö

Maisemaa peittää pehmeä huntu, sumu maalaa talot piiloon, aurinko on kadonnut taivaalta. Aamulla ulkoilma on kylmä isku vasten kasvoja, mutta haluankin kylmän saartavan minut, pesivän sisälleni ja levittäytyvän koko kehooni. Toivon kontrollin valtaavan minut, vievän mukanaan kivun ja kylmän kautta laihuuteen, olen ollut jo liian monilla kiertoteillä.

Jälleen näen itseni kivimöhkäleenä, harmaana ja painavana. Mikään ei läpäise lihavuuttani, mikään ei muokkaa minusta hentoa tai särkyvää tai lasista. Olen yhä uudestaan kivimöykky, pysyn paikoillani, en koskaan lennä. Olen ruma, kylmäväristykset juoksevat luita pitkin läpi kehoni, pilkkaavat minua, kuinka en koskaan oikeasti pääse syömisen aiheuttamista rasvakerroksista eroon. Olen kivimöhkäle keskellä metsää, jonne epätoivo sataa tennispallon kokoisina rakeina.

En ollutkaan prinsessa, en kaunis ja hyväsydäminen

Pieni tyttö television edessä, katselee tarinoita pahiksista ja sankareista. Silmät lumoutuneena piiretystä maailmasta jossa kaikki on aina lopulta onnellisesti. Kuka ajatteli mitä tapahtuu, kun tyttö kasvaa isoksi ? Maailma heijastuu itkuisista silmistä epäoikeudenmukaisena, tytöstä maailma on vääristynyt. Eihän sen noin pitänyt mennä, lopuksi kaikken piti olla onnellista. Ja kun tyttö kuulee olevansa itse pahis, ilkeiden puolella, piirretyn maailman pumpulin pehmeään täydellisyyteen iskeytyy teroitettuja miekkoja. Ne lävistää keuhkot ja katkaisee kaulan. Oikea maailma on täynnä harmaan eri sävyjä, ei kukaan ole musta tai valkoinen. Oikeassa maailmassa pahiksiinkin sattuu.

Vesipisarat tuulitakilla

Kun mä katson pimeässä kerrostalojen valoja, keltaisina hohkaavia keittiöitä ja olohuoneita vasten synkkää ja sateista taustaa, näen silmissäni lapsuuteni joulut isovanhempien luona. Me elämme lokakuuta, ja kaupoissa näkyy jo ensimmäiset merkit joulusta, herkkuja. Sisälläni ahdistuksen lankakerä kasvaa, se on takkuinen ja epäselvä, ei mikään kaunis, täydellisen siisti pyöreä pallo. Se on sotku, olen sisältäni sotku. 


Kaunotar ja Hirviö leikittelevät kanssani, heittelevät sinne tänne naureskellen. Saavat minut herkäksi ärsykkeille, nauran, raivoan, itken. Suojamuuri ei murru tunnepurkauksista huolimatta. Suuni on sinetöity, tästä asiasta ei vahingossakaan mainita. Ja haluan rakentaa muurista kodin, paeta sinne maailman kylmyyttä. Kaunotar ja Hirviö vievät minut pois, missä selkäni säästyy kynsieni kaivamilta arvilta. Missä en hermostu tai stressaa, makaan tyynenä paikoillani ja olen.

Etsin turvaa ympäriltäni mutta löydän vain mustia-aukkoja. Mihin saan kietoutua, kehrätä lämmössä ja nukahtaa hymyillen ? Missä uskallan unohtaa maailman ja olla ? 

Ei vapautta saanutkaan kahlittua

Vanhan talon lattioiden kylmyys kapuaa tikapuilla ylös jalkojani. Vaaka on yhä samaa mieltä kuin viikko sitten, ja minä olen tyytymätön itseeni, epäonnistumisesta vihainen. Seitsemän päivää sitten nuo numerot olivat kauniita, nyt kynsivät mieltäni, tekevät minusta myrkynvihreän merihirviön.

Kissaneidin puheita rehevöittää alentava sävy, hänen ylemmyyden tunne minua kohtaan haisee kuin kolme päivää helteessä maanneen sian sinertävänä mätänevä ruho. Sitten hän huutaa megafonilla ilmaan, ilmoittaa kaikille miten hauskaa ainakin hänellä oli. Ei tainnut tietää, että pala kurkussa, ihmistungoksessa, tuntuu yksinäiseltä ja kurjalta, kun itsensä lisäksi myös ystävä pitää surkeana ja alhaisena, huonona ihmisenä. 

Olen lojunut koko päivän paikoillani, huoneeni suojassa. Minulla on Kelan ja Hoasin sivut avoinna välilehdillä, mä olen jo päättänyt. Mutta miten saan äidin puolelleni..

Kyyneleet kaunistaa

Hirviö haluaa pitää vatsani tyhjänä, Kaunotar raahautuu kahleilla sidottuna, mutta vastustelematta perässä. Päivät ovat tummia ja taivas täynnä sadepilviä, minuutit makaamista ja tunnit pitkiä. Iltaisin pelkään Hirviön hirttävän minut, tukehduttavan tyynyllä tai kuristavan, nukun yöni huonosti. Auringon säteen polttaessa pilviin reiän, otan pihalta punaisen pyörän ja viima kohmettaa sormeni hetkessä.

Turvonneet posket ja epäselvä pää, en osaa sanoa näenkö silmilläni mustaa vai valkoista, sinistä vai punaista. Ehkä kaikesta muodostuukin harmaata ja violettia. Haluan raapia kurkkuni vereslihalle, sillä sitä kutittaa. Sekuntit ovat epäselviä, vihlova kipu ja pehmeä valo sekoittavat pääni. Kissaneiti ei hymyile vilpittömästi, enkä jaksa nostaa suupieliäni mukaan hänen väsyneeseen teeskentelyyn. Silmäluomissani on magneetit, mutta minähän en edes halunnut nähdä.


Osaankohan enää epäselvemmin ilmaista tätä ristiriitaisuutta sisälläni ?

Varjoista näkee, kuka elää ja kuka ei

Turvaruokaa suuren suuria määriä, pelastavat pahimmalta. En sorru, en edes yksin kotona, vaikka keinuttelenkin itseäni rajalla, vaarassa pudota väärälle puolelle. Mutta vain turvallisia ruokia, vähäkalorisia, sokerittomia, rasvattomia, kunhan et popsi äidin herkkuja poskeesi, ethän halua tuntea rasvaa sormissasi !

Täydenkuun ja katulamppujen kalsea valo, valkoiset kuulokkeet korvilla. Vastaantulijat ei arvaa, ei ne tiedä mikä tyttöä vaivaa. Miksi se hymyilee, varoo katseiden kohtaavan kenenkään kanssa, hyppelee portaat juna-asemalla, tuulen sattuessa painautuu syvemmälle kaulaliinan syövereihin. Keijun uusi asunto on täydellinen, sisälläni, se ääni kuiskii, tarvitsen juuri sellaisen ! Kukaan ei vahtisi eikä pakottaisi, ei näkisi tai kuulisi huutoa. Kukaan ei haukkuisi ja arvostelisi, hiljaisuus kaikuisi korvissa. Olisi rauha ja yksinäisyys täydellisiä.

Vaniljan tuoksuinen, maultaan mieto, mutta pehmeä tee lempimukissa ja untuvapeitto kiedottuna ympärilleni. Hetki hymyilee, vain veljen kolina ja puheensorina on ainut, mikä aistejani häiritsee. Ja kun äiti astuu sisään taloon, kauniin hento ja hauras saippuakupla puhkeaa. Jos olisin gerbiili, kuolisin stressiin.

Mä en vaadi sulta mitään

51,5 kg, BMI siis 19.5, mitä tähän voi enää sanoa. Rakas lasikuningattareni runoilee niin kauniisti, enkä voi uskoa tätä. Miksi se ei haukkunutkaan minua, olinhan huono ja väärä, sorruinhan juuri ? Hämmennys ja voitonriemu sekoittuvat päässäni. Enää puolitoista kiloa, ja saan pujottaa kirkkaanpunaisen korun ranteeni koristukseksi. Kahdeksan senttiä lyhyempi Kissaneiti on nykyään minua painavampi. Koko maailma on kääntynyt ympäri, ylösalaisin. Siniset silmäni pilkahtelevat tyytyväisyydestä.

Se on tässä ja nyt, se on lintu, joka levittää siipensä ensi kertaa, antautuu tuulen kannateltavaksi. Kuitenkin pelkää siihen luottaa. Värisevät ensiaskeleet, jotka peuran vasa ottaa haurailla jaloillaan, tuulen tuivertaessa korviin kylmenneisiin. Ne pettävät ja painovoima vetää sen maahan. Vielä se kompuroiden nousee seisomaan. Yksinäinen jäniksen poikanen, ensimmäistä kertaa moottoritien reunalla. Pelokkaat askeleet, tumma asfaltti pistelee ja raapii tassujen pohjia. Kuka meistä uskaltaa ajelehtia elämäntuulessa, jossa jalat ei kanna, eikä mistään saa otetta ? Mutta vaihtoehoja on vain yksi, eikä pimeässä voi elää.

Noustaan tuulen mukana ilmaan

 Tarvitsen lasisen purkin, sinne suljen sut ja meidän ystävyyden. Pistäisin sen taskuuni, suojelisin tuntemattomilta, en antaisi rikkoutua. Koska vielä vuosienkin päästä, mä tarvitsen sua. Kohtalo on meidän puolella.

Rakot kantapäissä ja syystuulen sotkema kampaus, ne kertovat tarinaa lähes kolmen tunnin kävelylenkistä kaulaliinan lämmössä. Aika juoksee yhtä matkaa keltaisten lehtien kanssa, linja-autojen vierellä. Meille elämä on askelia ja lauseita. Se on ehkä arvoitus, mutta samalla tien valaisee kirkas auringonpaiste, edessä ei ole sumua. Yksikään perhonen tai leppäkerttu ei jää huomaamatta. Välillä meinaa kuitenkin jäädä raitiovaunun alle, eikä kumpikaan huomaa mitään. Ja eikö kaikki olekin vain hengenvedosta kiinni.

Kuvastimen heijastus on jälleen tavanomainen itsensä. Mikään ei tunnu väärältä ja tänään olen syönyt 500 kaloria. Pidän kiinni, vaikka kynteni katkeilevat ja voimat loppuisivat. Pidän kiinni, vaikka jalkani kastuisivat ja silmissä hämärtyy. Vielä en tiputtaudu sillalta alas, meri saa kohista myrskyssä.

Ei se mitään, ei se haittaa

Enkelikasvoinen tyttö kysyy ovatko käteni taas kylmät, se kuiskii syömishäiriöstään, sen sisäinen Keijukainen haluaa näyttämön itselleen. Koeviikko ja stressi ovat nyt jo poissa, uskallan taas nukkua. Oma Kaunottareni, tule pysyvästi takaisin, yksi päivä ei vielä riitä, tarvitsen enemmän aikaa. Sisimmässä myllertää, mikä on rangaistus, millä korvaan harha-askeleeni Sinulle. 

Kirkkaanpunaiset helmet vierivät selkää pitkin, valkean kristalliset poskilla. Väärä melodia, väärät sanat, väärä paikka. Silmät kiinni, ei kukaan huomaa, hengitä syvään, ei ne näe mitään. Katse torjuvasti lasittunut ja se kertoo - pärjään kyllä.

Keijukaisten tekstit, bloginne ja kommenttinne saa hymyn kapuamaan huulille, kiitos ♥

Ensilumi valui koivunlehtinä maahan

Selkää pitkin hiipivä pelko, Hirviön kädet kietoutuneena ympärilleni. Sen nauru kumisee kalloni tyhjillä seinämillä. Ote Kaunottaresta alkaa irrota, mutta luovuttaa ei saa. En halua päästää irti, pudotus on liian pitkä. Tuntuu pahalta, turvonnut vatsa pitää pintansa ja nälkä on kipua. Hirviö silittelee hiuksia. Olen vain kivimöykky ilman omaa tahtoa. Millä tämän tuskan voi lopettaa ?

Viimeisetkin kontrollin rippeet lensivät syystuulen mukana, jäljelle jäi turpoava mian hakkaama ruumis täynnä mustelmia ja verenpurkaumia. Olen eksynyt. Taas.