Elämä jatkuu ja kyllä se muihinkin sattuu

Ruusun piikkejä paljaiden jalkojen alla. Ei saisi pysähtyä, mutta maailmani tuuli ei pysty työntämään minua eteenpäin. Olen jo kasvanut liian suureksi. Kehoni huutaa kivusta, silmäni vuotavat tyhjiksi kyynelistä ja rakkauden kevät olikin harhaa, turtuneen mieleni hallusinointia.

Ruhjotut rystyset

Hirviö. Mitä se tekee vieläkin vierelläni, puristaa liian kovaa kädestäni, satuttaa. Kun aloitin, en tiennyt jääväni tähän. Yritän unohtaa, pestä ajatukset käsisaippualla lavuaarista alas. Mutta ei se onnistu. Olen vieläkin tässä, mikään ei muutu, ei edisty.

Kierrän kehää, elämäni pyörii karusellissä mutta minä voin jo pahoin. Haluan sen ja tuon ja seuraavaksi hänet, jokaisen vuorollaan tiputan pois. Minullahan on jo Hirviö, ensirakkauteni. Tämä elämäntapaiseni, säälittävä maailmani ei herää horroksestaan. Ei vaikka asfaltti jo kuivuu ja pian muuttolinnutkin palaavat.

Ystävieni hymyt ovat kauniimpia kuin koskaan, nauruni on sama kuin kolme vuotta sitten.

Poika.

Olen sekaisin.

Miksei se kirjoita blogiaan

Olen ihmishylkiö, katselen prinsessapukuja päivä toisensa jälkeen. Veitsi iskeytyy yhä syvemmälle haavaan, sitä käännetään ja vuodatetaan verta. Äiti oli oikeassa, mutta hymyillen en myönnä. Eihän se minua koske, jäädyn ihan mielelläni salin reunalla yksin.

En siis syö. Kaksi päivää pelkkiä nesteitä, ja vaaka kirkuu kun luku vain kasvaa. Aivoni turtuvat. En edes halua opetella elämää. Lumihiutaleet paiskovat kasvoja, eivät pääse lävitseni ja kuolevat ruumiinlämmössäni.

Raadellut kädet, ranteet ja kämmenselät. Keijun pieni, suloinen kissa verenhimoisesti tarttui kynsillä ja hampailla kiinni. Vatsa protestoi ideaani paastoilla liian pitkään ja me Keijun kanssa naurettiin, puhuttiin ruoasta ja naurettiin.

Ei me olla niinkuin muut, meistä ei koskaan tule niinkuin muut.

Valtameri mielessäni

Olen hakannut sieluni luut poikki, ruoskinut ajatukseni hajalle ja vuodattanut itseni kyynelinä lattialle. Vaikka kouluun herääminen oli epätoivon täyttämää kipua ja paniikkia korvieni välissä, se pilkahtaa silmäkulmassani onnena - saan rutiinini takaisin. Haluan upottaa itseni alkoholiin, polttaa pelkoni tupakan mukana pois. Keiju rakas, kesäleikkimme on toteutettava, haluan leijua kanssasi. Haluan kanssasi muistoja, joista pitää kiinni, kun otteesi heikkenee liiaksi, seuraan perässäsi niin pitkälle kuin jaksan, lupaan sen. Päässäni hakkaa sanat, en päästä sinua menemään, en suostu.


Valtameri mielessäni on jäätynyt umpeen, mutta se ei kannattele painoani. Tiedän sen kokeilemattakin. Olen kuin ihminen, joka suree jonkun kuolemaa, tyhjät silmät, unettomat yöt kasvoilla ja yllä mustaa, vaan minä en ole ketään menettänyt. Lähinnä itseni, identiteetini vaihtui johonkin muuhun, minusta ei ole kasvanut yksilöä, heijastan yhteiskuntamme heikkoa kohtaa. Olen ruosteinen, murrun kevyestäkin iskusta.

Kuulen muiden sanovan, että olen hyvä itsenäni, kelpaan itsenäni, kyllä se siitä. Mitä jos en, mitä jos minä kasvankin heräämään yksin ? Enhän olisi ainut.

ANTEEKSI EPÄAKTIIVISUUTENI. Olen lukenut blogejanne, anteeksi etten ole jaksanut tsempata teitä..Haleja kaikille teille ihanille.