Valtameri mielessäni

Olen hakannut sieluni luut poikki, ruoskinut ajatukseni hajalle ja vuodattanut itseni kyynelinä lattialle. Vaikka kouluun herääminen oli epätoivon täyttämää kipua ja paniikkia korvieni välissä, se pilkahtaa silmäkulmassani onnena - saan rutiinini takaisin. Haluan upottaa itseni alkoholiin, polttaa pelkoni tupakan mukana pois. Keiju rakas, kesäleikkimme on toteutettava, haluan leijua kanssasi. Haluan kanssasi muistoja, joista pitää kiinni, kun otteesi heikkenee liiaksi, seuraan perässäsi niin pitkälle kuin jaksan, lupaan sen. Päässäni hakkaa sanat, en päästä sinua menemään, en suostu.


Valtameri mielessäni on jäätynyt umpeen, mutta se ei kannattele painoani. Tiedän sen kokeilemattakin. Olen kuin ihminen, joka suree jonkun kuolemaa, tyhjät silmät, unettomat yöt kasvoilla ja yllä mustaa, vaan minä en ole ketään menettänyt. Lähinnä itseni, identiteetini vaihtui johonkin muuhun, minusta ei ole kasvanut yksilöä, heijastan yhteiskuntamme heikkoa kohtaa. Olen ruosteinen, murrun kevyestäkin iskusta.

Kuulen muiden sanovan, että olen hyvä itsenäni, kelpaan itsenäni, kyllä se siitä. Mitä jos en, mitä jos minä kasvankin heräämään yksin ? Enhän olisi ainut.

ANTEEKSI EPÄAKTIIVISUUTENI. Olen lukenut blogejanne, anteeksi etten ole jaksanut tsempata teitä..Haleja kaikille teille ihanille.