Silmäni kirkkaansiniset

Oi turvaruoka, olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitä, mitä aiemmin kirjoitin. Ettäkö Hiriviö ei voisi viedä mukanaan, vaikka söisikin vain turvaruokaa. Maanantaina kuudensadan kalorin edestä syömäni  vähähiilihydraattiset leivät, omena ja luumut, vadelmat ja kuningatarpiltti, joka maistuu aivan hillolta, tuhrivat parin juustopalan takia puhtaan valkoisen vessan. Jokainen pienikin jälki sormien kurkussa käymisestä oli tietysti piilotettava, sitruunan tuoksuisella pesuaineella kaikki oli peitettävä. Jotta äiti ei huomaisi, ei saisi koskaan tietää. Uusintakierros, katkeran suloinen kosto, rangaistus juustopaloista tapahtui eilen. Kuusisataa kaloria turvaruoista ja yskin taas vessan lattialla. Ja sitruunan tuoksuinen pesuaine kuluu. Pelkään menettäväni otteen, pelkään liukuvani takaisin mian pimeisiin syövereihin.

(Tänään erityistä huolestusta aiheuttivat reiteni. Havainnollistaakseni voin sanoa niiden olevan yli viisikymmentä senttiä paksuimmasta kohdastaan. Vastenmielistä.) Kun äiti katoaa huoneesta, laimennan tomaattikeittoni veteen. Sisälläni hymyilee ilkikurinen olento, haluan hukkua pois tästä kovasta maailmasta, haluan Kaunottaren luokse. Ahdistus tulevasta pitelee sydäntäni kivenkylmillä käsillään.