Kun hiljaisuus särkyy

Hypin tulvivalla suojatiellä, varon osumasta veteen, loiskahdus olisi liian suuri. Askeleet ovat raskaita, painavia. Epämiellyttävä olo, nyt kauas kaikonnut itseluottamus, joka joskus kontrollissa pilkahtelee hymynä silmissä. Sormenpäitä viiltelee pelko, miten käy kun pääsen kotiin.

Ruoka kaikessa kammottavuudessaan, Hirviönä tajunnan rajamailla. Kuka on syntipukki, ketä minä saan syyttää ? Uskallanko osoittaa ilkeästi stressiä, vai piiloudunko pitkään kestäneen kontrollin taakse suojaan ? Minä itse se olin kun aiheutin tuskani. Sorruin eilen, mutta en vienyt harha-askelia loppuun asti, kaikki se kauheus imeytyy minuun. Vasta tänään, yksin kotona ollessa, iskeytyi kynnet kurkkua vasten, vatsalaukku tyhjeni.

Kuin olisin pilannut kaiken, minkä eteen pääni on särkenyt, ihoni vapissut ja sydämeni sykähdellyt. Mutta elämäni jatkuu taas, kontrolli on etsittävä uudestaan.