Tarvitsen lasisen purkin, sinne suljen sut ja meidän ystävyyden. Pistäisin sen taskuuni, suojelisin tuntemattomilta, en antaisi rikkoutua. Koska vielä vuosienkin päästä, mä tarvitsen sua. Kohtalo on meidän puolella.
Rakot kantapäissä ja syystuulen sotkema kampaus, ne kertovat tarinaa lähes kolmen tunnin kävelylenkistä kaulaliinan lämmössä. Aika juoksee yhtä matkaa keltaisten lehtien kanssa, linja-autojen vierellä. Meille elämä on askelia ja lauseita. Se on ehkä arvoitus, mutta samalla tien valaisee kirkas auringonpaiste, edessä ei ole sumua. Yksikään perhonen tai leppäkerttu ei jää huomaamatta. Välillä meinaa kuitenkin jäädä raitiovaunun alle, eikä kumpikaan huomaa mitään. Ja eikö kaikki olekin vain hengenvedosta kiinni.
Kuvastimen heijastus on jälleen tavanomainen itsensä. Mikään ei tunnu väärältä ja tänään olen syönyt 500 kaloria. Pidän kiinni, vaikka kynteni katkeilevat ja voimat loppuisivat. Pidän kiinni, vaikka jalkani kastuisivat ja silmissä hämärtyy. Vielä en tiputtaudu sillalta alas, meri saa kohista myrskyssä.
Tsemppiä sulle! ♥ Kirjoitat niin kauniisti... :)
VastaaPoistaKiitos hurjasti kommentistasi, olet tärkeä! ♥ Kommenttisi piristi oikeasti todella paljon, autoit minua.
Kiitos vielä! ♥