Katso tyttöä, eikö se muka jaksa

Valkea sumu makaa kaupungin yllä, maisema on tyhjää ja todellisuus häilyvää. Tuijotan kiinteästi stop-merkkiä, ikkunalautaa, käsiäni. Mitä tahansa kunhan kenenkään liian läpitunkeva katse ei kohtaisi sinisistä harmaiksi muuttuvia silmiäni. Käännän kasvoni pois kunnes saan taas pakotettua suupieleni hymyntapaiseen. Lauseeni jäävät kesken ja huokaan syvään, aamutkin ovat jo pilkkopimeitä.

Uppoan filosofian kirjaan, toivon ettei kukaan herättäisi minua ajatusten leikistä. Koulun käytävillä ihmisten äänet kuulostavat kovilta, liian kovilta ja liian lähellä. Olen tahra lukiomme maineessa, en kuulu sinne, en ole pirteä, sosiaalinen, aktiivinen, ihana ja iloinen ihminen. Mihin minut on tarkoitettu ja miksi en jo ole siellä ?

Viimeisetkin lehdet tippuvat kuolleina maahan, tarhassa haalareihin puetut lapset juoksevat kumisaappaillaan vesilätäköissä. Heille taivas on aina sininen. Yksinäinen vanhus seisoo kynttilää vuosien heikentämillä käsillä pidellen haudan äärellä. Hän ei uskalla olla uskomatta, kun kyyneleet kirpoavat silmäkulmista. Hänelle tuuli on pistelevä poskia vasten. En saa sanaa suustani, paljonko vielä kestän ?