Seurasi lokkeja luokan ikkunasta

Kun uppoaa epätodellisen hellyyttävään kirjaan, ei kuule eikä näe, elää juonessa, hahmoissa, jokaisessa sanassa ja tavussa. Silloin puolessa välissä lopettaa lukemisen, kuin kirjan kannet olisi kahlittu yhteen. Haikea tunne leviää verenkierrossa, mahassa kuhertelee perhoslauma. Samalla pelkää juonen huippukohdan ohittamista, onnellista loppua ja omaan turruttavaan elämäntapaiseensa palaamista, samalla haluaa ahmia lisää lauseita itseensä, tietää että lopussa kaikki on hyvin.

Ja vaikka tiedän kyllä, että jonain päivänä minäkin haluaisin olla se joku jossain, joka ei enää halua olla kukaan muu. Silti en halua tehdä mitään sen eteen, että se päivä tulisi yhtään aiemmin. Nyt haluan vain olla jotain muuta, kuin tämä ylimäärästä kyhätty ruho, jonka päältä lumihiutaleet sulavat, jota jää järven pinnalla ei kannattele. Joka päivä toisensa jälkeen katselee, kun linnut ikkunan takana levittävät hennot siipensä, tuulen tarttuessa kevyeen ruumiiseensa ne leijailevat marraskuisessa auringon hohteessa. Minäkin haluan, mutta miksi en pysty siihen ?

Tekstin pointti: En osaa laihduttaa, mutta en suostu luovuttamaankaan. En kumpaakaan, koskaan.